Viime sunnuntaina Villa Kivessä juhlittiin Suomen lasten- ja nuortenkirjailijat ry:n 80-vuotista taivalta sekä Marjut Hjeltin kirjoittamaa yhdistyksen historiikkia Tarinoiden taitajat (SKS). Jokainen juhlavieras sai kirjan omakseen, joten Marjutilla riitti signeerattavaa 🙂 Olen lukenut kirjaa jo puoleenväliin ja se on todella kiinnostava! Hienoa, että suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historiaa on saatu tallennettua kansien väliin, voin vain kuvitella työmäärän jonka teoksen kirjoittaminen on vaatinut.
Puheenjohtajamme Elisabet Ahon tervetulopuheen lisäksi nähtiin muitakin esityksiä: yhdistyksen puheenjohtajana pitkään toimineen Tuija Lehtisen muisteloita, Taru Kumara-Moision hauska näytelmällinen historiakatsaus, Kari Vaijärven puhe sekä Tuula Sandströmin metsätähtiä tuikahteleva runo- ja laulukimara.
Sitten tietenkin syötiin hyvin! Kaikki oli maukasta ja aivan erityisesti synttärikakku, kuten voi aavistella Markku Karpion ilmeestä 😀 Taustalla kakkuvuoroa odottelevat Netta Walldén, Jarkko Tontti ja Liisa Lauerma.
Iloinen juhlapäivä huipentui tanssilattialle What?-bilebändin tahdeissa. Kirjailijat ovat innokasta discoväkeä, sen näkee kaikissa juhlissa 😀 Paljon onnea 80-vuotiaalle Suomen lasten- ja nuortenkirjailijat ry:lle, jatkukoon tärkeä työ yhtä virkeänä seuraavatkin 80 vuotta! 💝🎉📚
Edellinen arvonta ei oikein vetänyt, kaiketi ne toimisivat paremmin tuolla sosiaalisen median alustoilla. Ajatuksena oli arpoa tällä kertaa ”esikoinen ja kuopus” eli Kristallien valtakunta ja Pahansyöjät yhteispakettina, mutta nyt ne ovat mukana vain tässä juhlavuoden juhlakuvassani, jossa taustalla häämöttää rakastamani Turku ❤
Turusta puheenollen, viime viikonloppuna pidettiin perinteikkäät Turun kirjamessut, jotka vuosi sitten siirtyivät messuhallilta Logomoon. Väkeä oli ilahduttavan paljon, ja minulla oli esiintymisiä kahtena päivänä. Perjantaina juttelin Mimmu Tihisen kanssa Nuokkareiden osastolla otsikolla ”Yhteensä 50 vuotta kirjailijoina”. Mimmun surullisenkaunis esikoisromaani Sokerista, kukkasista ilmestyi 20 vuotta sitten.
Lyhyessä esiintymisessä ei kovin kattavasti ehditty käydä läpi 50 kirjailijavuotta, joten päätin kirjata tänne blogiin muutamia ”Top 3” -asioita vuosikymmenien varrelta:
Top 3 huippuhetkiä:
Esikoiskirjan julkaisu. Tämä on varmaan aika itsestäänselvä 😀 Kustannussopimuksen allekirjoittaminen oli huikean jännittävää, mutta vielä mahtavampaa oli saada ensimmäistä kertaa kotiin laatikollinen itse kirjoittamiaan kirjoja. Se oli sanoinkuvaamattoman ihmeellistä!
Finlandia Junior -ehdokkuus. Olin vuonna 2006 vuorotteluvapaan sijaisena Seura-lehden toimituksessa, ja kesken työpäivän kustannustoimittajani Pirta Syrjänen soitti ja kertoi, että Molemmin jaloin on valittu FJ-ehdokkaaksi. Pirta painotti, että en saa kertoa vielä kellekään! Olin tikahtua, joten rikoin heti vaitiololupaukseni ja juoksin kertomaan Seuran toimitussihteerille, jonka kanssa olin ystävystynyt. Vedin työhuoneen oven kiinni ja kiljuin kuiskaten ”MUN KIRJA ON FJ-EHDOKKAANA!!!” Riemuitsimme yhdessä mahdollisimman äänettömästi, ja sitten kun tiedosta tuli julkista, toimituksessa järjestettiin kakkukahvit kirjani kunniaksi, joka oli tosi mukavaa 🙂 Voittoa ei tullut, mutta pelkkä ehdokkuuskin oli mieleenpainuva!
Kariston 100-vuotisjuhlissa vuonna 2000 minulle myönnettiin Olga ja Vilho Linnamon säätiön tunnustuspalkinto, jonka mukana tuli pieni stipendi eli se oli samalla ihan ensimmäinen saamani apuraha (kunniakirjassa ei mainita summaa enkä sitä muista, mutta jotain markkoja se tietenkin oli 😀 ). Tuntui hienolta, ja juhlatkin olivat upeat ja juhlavat! Kuvassa pidetään 100-vuotisjuhlapuhetta, valitettavasti en muista nimeltä muita kuin Seppo Jokisen ja kukkien takana taitaa olla Virve Sammalkorpi.
Top 3 mahalaskuja:
Tämä tuntuu erityisen kovalta mahalaskulta, koska tapahtui samalla hetkellä kun ilakoin esikoiseni tekijänkappaleiden äärellä. Kirjaa selatessa nimittäin huomasin, että kirjan viimeinen sivu puuttuu! 😬 Jouduin täyspaniikkiin ja soitin Karistolle, jolla tuohon aikaan oli oma kirjapainokin, ja ihme kyllä sieltä vastattiin ilta-aikaan. Seurasi melkoinen härdelli, osa kirjoista oli jo ehtinyt lähteä maailmalle, loput avattiin ja lisättiin puuttuva sivu. Fiba oli tapahtunut siinä, kun kirjan alkuun lisättiin viime tipassa Atlantiksen kartta, ja se oli jotenkin ”työntänyt” viimeisen tekstisivun paketista ulos.
Vuonna 2011 Karisto alkoi tehdä yhteistyötä Stilton-agentuurin kanssa, ja edustettavaksi valittiin Syysmaa-sarjan ensimmäinen osa Welman tytöt. Kihisin intoa ja toiveikkuutta, vaikka minulle muistuteltiin, että käännösoikeuksien myynti voi olla hyvinkin pitkäkestoista työtä. No, tämä alku kuulostaa siltä että juttu kuuluisi tuohon edelliselle listalle, mutta alle 2 vuotta myöhemmin minulle ilmoitettiin, että kiinnostusta ei ole, sopimus puretaan. Voin kertoa, että pettymys oli melko massiivinen – kirjojen käännökset maailmalle ovat varmasti useimman kirjailijan haavelistalla. Jatkan yhä haaveilua 😌
Toinen juttu monen kirjailijan unelmissa on varmasti tarinan pääsy liikkuvaksi kuvaksi. Salomen kanssa kävi siten, että pääsin juttusille erään tuottajan kanssa, joka vaikutti olevan kovasti innoissaan Salomesta ja jopa tiesi jonkun joka saattaisi kiinnostua yhteistyöstä. Lähetin materiaaleja sovitusti sähköpostilla ja jäin intoani pidätellen odottamaan jatkoa. Nyt, yli puoli vuotta myöhemmin odottelen yhä. Tiedän ghostaamisen olevan niin yleistä tällä alalla, että sitä voisi melkeinpä kutsua alan tavaksi, mutta eihän se tietenkään kivalta tunnu. Yritän nykyään olla innostumatta asioista, mutta ainahan pieni toiveikkuus herää, että jospa tällä kertaa asiat etenisivät. Mutta toisaalta, onhan innostuminen myös hauskaa, vaikka päättyisikin pikku pettymykseen 🙂
Top 3 matkaelämyksiä:
Olen osallistunut monille hienoille retkille Nuokkareiden kanssa, mutta mieleenpainuvin on ollut Budapestin-matkamme. Tämä johtuu osin siitä, että rämmin juuri silloin melko vaikeassa elämänvaiheessa. Loppukesällä 2018 mietin matkalaukkua pakatessa, kuinka ihmeessä jaksan matkustaa ja olla ihmisten seurassa, mutta reissu oli aivan upea ja virkistävä! Nuokkareiden seura on tietenkin aina elähdyttävää, mutta Budapest on myös ihmeellinen ja kaunis kaupunki. Näimme ”Draculan linnan” eli Vajdahunyadin, tapasimme mukavia paikallisia kollegoita ja nautimme yhteisen illallisen jokilaivaravintolassa hämärtyvää Tonavaa ihaillen. Siellä sai todella etäisyyttä kotihuoliin 🙂 Kuvassa Budan linna iltavalaistuksessa ✨
Visbyn kirjailijaresidenssi, eli pidemmin Baltic Centre for Writers and Translators. Maaliskuussa 2024 matkasin laivateitse Gotlantiin ja vietin Visbyssä 3 viikkoa. Residenssitalo sijaitsee Visbyn vanhassakaupungissa ja katselee korkealta kallion päältä merelle. Residenssissä oleskeli kirjailijoita eri maista, ja sain mukavia uusia tuttavuuksia. Ilokseni sain residenssissä tutustua myös ihailemaani suomentajaan Kersti Juvaan, joka kokkasi koko residenssiporukalle yhteisen illallisen. Pidimme myös porukalla Ingmar Bergman -leffailtoja. Kersti oli vuokrannut auton, ja minä sekä tietokirjailija Annu Kekäläinen pääsimme hänen kyydillään nähtävyyksiä katselemaan. Gotlanti on uskomaton paikka – missä tahansa tien poskessa saattaa olla muinainen laivalatomus tai luostarin rauniot. Fårö eli ”Ingmar Bergmanin saari” oli myös antoisa kokemus, kävimme Ingmar Bergmanin haudalla sekä kiertelimme ihailemassa rauk-muodostelmia ja pikkuruisia kalastajakyliä.
Turun birgittalaisluostari. Vaikeana syksynä 2017, jolloin olin valtavan ahdistunut, pakenin pahaa oloani luostarin rauhaan. Tuolloin tarvitsin järeämpääkin apua olooni (jota onneksi sain), mutta onnistuin lepäämään ja myös kirjoittamaan Turun-reissulla, vaikka vaikeudet olivat aiheuttaneet suurta haittaa keskittymiskyvylleni. Sen jälkeen olen tehnyt vuosittain birgittalaisluostariin 5-6 päivän kirjoitusreissuja. Muutama vuosi sitten sain seurakseni Laura Honkasalon, ja viime keväänä meitä oli vapaamuotoisessa residenssissä jo monta!
Top 3 omat kirjat:
Kristallien valtakunta. Esikoinen on erityisen rakas vikoineen ja puutteineenkin, se on itsestäänselvää! ❤
IIK!-sarja. Tätä vähän arvoin Syysmaan ja Ihon alaisten kanssa, mutta kyllä IIK! on vaan ihan super vaikka itse sanonkin! Siinä yhdistyy monta kivaa asiaa: se sytytti vaikeiden vuosien jälkeen kirjoittamisen iloni uudelleen, siinä on paitsi jänniä yksittäisiä tarinoita, myös koko 10-osaisen sarjan läpi kulkeva pitkä kaari, sarjan osissa kumarretaan monille hienoille kauhutarinoille sekä kokonaisuutena minulle erityisen rakkaalle Buffy, vampyyrintappajalle ❤ Ja mikä parasta, tämän sarjan tiimoilta olen saanut todella paljon palautetta, että IIK! innostaa lapsia lukemaan 🙂
Salome. Tähän saakka kunnianhimoisin aikuisten romaanini, joka vaati todella paljon taustatyötä (ja myös taustatyön jatkuvaa päivittämistä, kun AI- ja robottiteknologiat etenivät samalla kovaa vauhtia) sekä myös ajatustyötä, koska halusin Salomen todella ”kuulostavan” koneelta. Onnistuin mielestäni hyvin edellämainitussa tavoitteessa kuin myös siinä, että sijoitan tulevaisuuden visioita tämän päivän suomalaisille tutun näköiseen maailmaan, ja tarjoan ajatuksia herättävää lukemista sellaisillekin, jotka eivät juuri lue tieteisfiktiota.
Nämä olivat näin hetkessä muistellen mieleen putkahtavia juttuja, mutta tietenkin paljon, paljon muutakin hienoa, jännää, yllättävää ja joskus myös harmittavaa on mahtunut 30 kirjailijavuoteen. Useammin kuin kerran on mielessä käynyt, että mahtoiko tämä olla kovinkaan järkevä ammatinvalinta. Mutta loppujen lopuksi, näin kliseisesti sanoen, ammatti valitsi minut eikä toisinpäin, ja kun tähän hommaan lähtee, on melko lailla pääsemättömissä. Tälläkin hetkellä on kolme eri kirjoitusproggista työn alla…
Turun kirjoitusreissulla olivat mukana (vasemmalta oikealle) Suvi Nurmi, yhteiseen illalliseemme osallistunut paikallisasukas Magdalena Hai, Laura Honkasalo, Päivi Lukkarila, Mimmu Tihinen, Katariina Romppainen, Marika Riikonen ja minä 🙂
Kirjailijan työtä sanotaan yksinäiseksi, ja sitähän se lähes aina on. Vaikka kirjoittaisi kirjaa yhdessä kollegan kanssa, varsinainen luomistyö tapahtuu yksilön korvien välissä, ja vaikka käytännön tasolla istuttaisiin samassa pöydässä näppäimistöä naputtelemassa, niin… sama juttu. Ajatus, mieli, sielu ja huomio ovat enimmäkseen siellä syntyvän tekstin kimpussa.
Myönnän auliisti, että minulle olisi erittäin vaikeaa työskennellä joka päivä toisten ihmisten kanssa. Silloinkin kun olin vielä päivätöissä (heipat kuukausipalkkatyölle sanoin vuonna 2005), olin toimistolla enimmäkseen itsekseni, minulla oli oma huone ja työni oli mukavan itsenäistä. Vaikeus ei johdu siitä, ettenkö pitäisi ihmisistä, vaan sosiaalinen kanssakäyminen on minulle kuormittavaa silloinkin kun se on mieluisaa.
Jokainen kaipaa silti yhteyttä toisiin ihmisiin, ja minusta on ihanaa keskustella kirjoista, kirjoittamisesta ja kaikesta muustakin kirjailijan työhön liittyvästä. Ensimmäisen kirjani ilmestyessä en tuntenut yhtäkään kirjailijaa, en edes harrastajakirjoittajia (tässä kohtaa muistutan, että tuohon aikaan netti ei ollut samanlainen runsaudensarvi kuin nykyään!). Tulin alalle niin sakeasta umpimetsästä kuin olla ja saattaa; ainoa yhteyteni kirjallisuuteen olivat lukemani kirjat, joita sentään oli runsain mitoin.
Esikoiseni ilmestyi samana syksynä kuin Vuosaaren kauppakeskus Columbus valmistui. Siellä avattiin myös Suomalainen kirjakauppa, jossa järjestettiin heti kirjallinen ilta. Jostain ihmeen syystä, jota en tänä päivänäkään ymmärrä, minut kutsuttiin kirjakauppaan sekä haastateltavaksi että haastattelijaksi. Olin kauhusta kankea pelkästä ajatuksesta, mutta en kehdannut kieltäytyä. Ja hyvä niin, sillä tuona päivänä tapahtui kaksi asiaa, jotka ovat nyt mukavia muistoja: haastattelin Tommy Tabermannia ja tutustuin Raili Mikkaseen.
Olen kärsinyt vaikeasta esiintymispelosta niin kauan kuin muistan – nykyään minulla on siihen avuksi beetasalpaajaresepti, mutta ei ollut vielä tuolloin, eikä minulla myöskään ollut minkäänlaista esiintymiskokemusta. Oli pieni ihme, etten pyörtynyt tai juossut karkuun siinä kohtaa kun istuuduin Tabermannia vastapäätä yleisön eteen. Haastattelu tuskin meni hirveän hyvin, mutta ehkei myöskään aivan kammottavan huonosti, ainakaan en pyörtynyt enkä juossut karkuun 😅 Tabermann varmasti näki jännitykseni (tai ehkä ”paniikki” on tarkempi ilmaus) ja oli hyvin ystävällinen.
Minua puolestaan haastateltiin yhdessä Raili Mikkasen kanssa, ja se sujui omalta kohdaltani vielä kehnommin kuin Tabermannin haastattelu. En osannut sanoa mitään ”teokseni syntyprosessista”, olinhan alunperin naputellut sen vain ajankuluksi ja omaksi ilokseni. (Lisäksi olin yhä pää pyörällä Tabermannista.) Sen verran sentään osasin kertoa, että seuraavasta kirjasta oli jo sovittu Kariston kanssa. Haastattelun jälkeen juttelin Railin kanssa, joka oli todella mukava ja kannustava, ja hän suositteli liittymään Nuorisokirjailijoihin. Niinpä lähetin Nuokkareihin hakemuksen, minut hyväksyttiin jäseneksi ja sitä kautta alkoi tutustumiseni toisiin kirjailijoihin.
30 vuoden mittaan ehtii tietenkin tutustua saman alan ihmisiin monia muitakin reittejä pitkin, ja kaveri- ja tuttavaosaston kirjailijoita tunnen nykyään paljon. Ilokseni joistakin kollegoista on tullut läheisiä ystäviä, joiden kanssa jutellaan kaikesta muustakin kuin vain kirja-asioista, ja heidän kanssaan voi tuulettaa myös työhön liittyviä synkempiäkin tunteita ja saada vertaistukea ja tsemppausta. Yhden kirjailijaystävän kanssa käymme metsäkävelyillä, toisen kanssa aamiaisilla, kolmannen kanssa kirjoitustreffeillä ja niin edelleen.
Myös residenssit voivat olla hienoja yhdessä koettuna: olen ollut erään kollegaystävän kanssa kirjoittamassa Valamossa ja toisen kanssa Turun birgittalaisluostarissa. Tänä keväänä tempaisimme ja kutsuimme Turkuun mukaan joukon muitakin, ja mukaan lähti seitsemän kirjailijaa. Yhteinen luostariretriittimme oli aivan ihana ja toukokuinen Turku mitä inspiroivin ympäristö. Nautimme kaupungin elämyksistä, mutta teimme myös ahkerasti töitä. Jokaisella oli toki oma huone, jonne saattoi vetäytyä olemaan itsekseen heti kun siltä tuntui, eikä kellään ollut pienintäkään pakkoa osallistua yhteisiin menoihin. Päätimme yhteistuumin, että tällaisia retkiä täytyy järjestää lisää!
Toivon, että kaikilla kirjailijoilla – ja kaikilla muillakin! – on elämässään ihmisiä, jotka ymmärtävät heitä, joiden kanssa voi olla oma itsensä ja jotka tuovat elämään merkitystä ja syvyyttä. Pohjimmiltaanhan me olemme tällä pallolla toisiamme varten.
(Ja nyt lepään pari päivää introverttikuplassani Turun-reissua muistellen 💜)
