Kirja-alan ongelmista on puhuttu jo pitkään, ja siinä keskustelussa ovat kustannustoimittajat ajoittain jääneet ristituleen. Nyt neljä kustannustoimittajaa kertoo omaa näkökulmaansa Long Playn jutussa, joka paljastaa, ettei kustin työ ole läheskään aina niin hohdokasta kuin millaiseksi sen sivusta katsoen saattaisi kuvitella.
Päinvastoin – miltä kuulostaa työpaikka, jossa näkee kollegan itkemässä työpöydän alla? Kustannustoimittajat ovat päätyneet samaan loukkuun mihin koko maailmamme on hiljalleen vajoamassa: siihen, että kaikkien arvojen ylitse kävelee raha, mutta silti kaiken työn pitäisi tapahtua minimaalisilla resursseilla. Tämä korostuu erityisesti sellaisilla aloilla kuin hoiva- ja taidetyö. Naisethan hoivaavat luonnostaan, joten työ on palkkio itsessään! Ja taide, no, sitä nyt voi harrastella kuka hyvänsä, ja jos rakastaa kirjallisuutta niin sehän on vain nautinto, että saa lukea käsikirjoitusnippuja koko valveillaoloaikansa.
Oman 30 vuoden kirjailijantaipaleeni aikana kustannustoimittajani vaihtui vain yhden kerran ensimmäisten noin 20 vuoden aikana, ja sekin tapahtui aivan alkumetreillä. Suurimman osan tähän astisesta fantasia- ja scifituotannostani olen siis tehnyt saman kustannustoimittajan kanssa. On suunnattoman arvokasta, että kusti ymmärtää juuri minun tekstiäni. Yhteistyömme oli erittäin sujuvaa, ja vaikka joskus olimme erimielisiä jostakin tarinaan liittyvästä, läheinen suhde antaa kirjailijalle rohkeutta pitää tarvittaessa puolensa. Jos kustia (ja/tai koko kustantamoa) pitää arastella, toimitusprosessista tulee tekijän suunnalta pelkkää nyökyttelyä, ja hän voi katua myöhemmin, jos teoksesta karsiutuu jotakin oleellista pois.
Tämä ei tietenkään tarkoita, että olisin kitkuttanut vastaan kaikkiin korjausehdotuksiin 😀 Suurin osa kustini ehdotuksista olivat hyviä ja paransivat kokonaisuutta, mutta tietenkin yli 20 vuoteen mahtuu myös tilanteita, joissa olimme erimielisiä. Kirjailijalla on kuitenkin oikeus tehdä lopulliset päätökset tekstinsä suhteen, sillä se on hänen teoksensa.
Kun pitkäaikainen kustannustoimittajani jäi eläkkeelle, hetken tuntui kuin leijuisin tyhjän päällä. Iski melkein paniikki: kuka nyt toimittaa kirjani kyseisessä kustantamossa? Sujuuko työ yhtä hyvin kuin vanhan tutun toimittajani kanssa?
Nykyään moni kirjailija työskentelee useamman kustantamon kanssa, niin minäkin. Vaikka yhden ja saman kustin kanssa työskentely vuosikymmeniä luo aivan erityisen suhteen, oma arvonsa on myös kokea työskentelyä uusien kustannustoimittajien kanssa.
Varsinkin aloitteleva kirjailija saattaa luottaa kustannustoimittajan näkemykseen kuin objektiiviseen totuuteen. Siinä kohtaa, kun kirjoitin satiirista aikuistenromaaniani, olin ollut kirjailija jo pitkään. Kun sain kässärin valmiiksi, pitkäaikainen kustannustoimittajani kertoi suoraan, ettei jotenkin vain hahmota tarinan ydintä. Mielestäni tämä on yksi ammattilaisuuden merkki – myöntää omat rajansa. Kustannustoimittajakin on vain ihminen, hän ei voi päästä sisään aivan jokaiseen käsikirjoitukseen, joka hänen eteensä tupsahtaa. Eikä se tarkoita, että nuo kaikki kässärit olisivat huonoja.
Satiirikässärini kävi myös toisella toimittajalla samassa talossa, mutta hän oli yhtä ymmyrkäinen 🤭 En lannistunut, päinvastoin olin tyytyväinen, ettei kirjaa alettu tehdä ko. talossa ”väkisin”. Toimitusprosessista olisi tullut vähintäänkin outo ja luultavasti kitkainen, siispä tarjosin käsikirjoitusta toiselle kustantamolle.
Ja mitä tapahtuu, kun kusti pääsee heti tarinan ideaan sisään? Hän soitti jo seuraavalla viikolla ja kertoi pitäneensä tekstistä valtavasti. Ja siitä alkoi elämäni ensimmäinen toinen kustantamosuhde, joka jatkuu yhä.
Minun on tavallaan turha olla mainitsematta kustantamoiden nimiä, kun niitä voi päätellä tuolta blogin Kirjailija-osiosta 😀 Pyrin nyt silti kertomaan asioita näennäisanonyymisti, mutta kaikki varmasti tietävät mistä puhun, kun puhun pitkäaikaisimman kustantamoni myynnistä yhdelle Suomen suurimmista kustannustaloista. Tuo käänne aiheutti kirjailijoille melkoista jännitystä – erityisesti isoissa taloissa kusteilla on kädet työtä täynnä, ja monen muun alan tavoin heille on myös sysätty paljon muita hommia sen varsinaisen työnkuvan lisäksi. Kulki huolestuttavia kuulopuheita (eikä siis erityisesti tästä kyseisestä talosta, vaan kaikista suurista kustantamoista), kuinka pitkän uran tehneet kirjailijatkin saattoivat ykskaks saada kustantamosta vastauksena pelkkää hiljaisuutta.
Pelko on onneksi omalla kohdallani ollut turha. Kun aloin tehdä ensimmäisiä tekstikokeilujani pienempien lasten kuvakirjoihin, sain huomata, että sepäs onkin aika perhanan vaikea laji! Lyhyeen tekstiin pitäisi mahduttaa kokonainen tarina käänteineen, jännitettä ja tapahtumia ja toimiva loppuratkaisu tietysti myös. Voin rehellisesti myöntää, että ensimmäiset yritelmäni olivat karmean huonoja! 🙈 Mutta uusi kustannustoimittajani vastaili kärsivällisesti viesteihini, kertoi mikä teksteissä oli vikana ja kannusti tarjoamaan niitä jatkossakin.
Niinpä sain opetella rauhassa, ja lopulta tein aluevaltauksen myös kuvakirjojen puolella. Tällainen kärsivällisyys ja rohkaisu on täysin korvaamatonta. Kenelle tahansa, mutta erityisesti luovuutta työkalunaan käyttävälle, sillä luovuus tulee syvältä omasta itsestä. Joskus puhutaan naureskellen ”herkistä taiteilijoista”, ja kyllä – luovuus vaatii herkkyyttä, eikä siinä ole hävettävää. Herkkyys ei ole heikkous, vaan tapa katsoa maailmaa muutenkin kuin oman navan ja kovien arvojen läpi, ja jokaisen olisi terveellistä löytää sitä itsestään.
Vielä yksi anekdootti kustannustoimittajien arvosta parhaimmillaan. Toissa vuonna aloin kirjoittaa varhaisnuorten tarinaa, joka aluksi tuntui helpolta (suorastaan epäilyttävän helpolta, joka osoittautuikin oikeaksi tulkinnaksi 😀 ). Tarinan keskeiset tapahtumat tipahtivat paikoilleen kertaheitolla ja ikään kuin itsestään, ja ensimmäinen versiokin syntyi yllättävän nopeasti.
Kuitenkin vaistoni kuiskaili, että kässärissä oli jokin vialla. Kaksi kollegaa luki tekstin ja antoi palautetta, jota hyödynsin tekstin hiomisessa. Mutta SILTI jokin vain mätti, ja mietin raivokkaasti lähes yötä päivää, mikä oli se puuttuva elementti, joka pysyi minulta näkymättömissä!?
Muokkasin ja muokkasin tekstiä hiki päässä. Lopulta aloin epäillä, että jospa vain kuvittelen ongelman, ja lähetin kässärin tutulle kustannustoimittajalle. Häneltä tuli pian vastaus, joka oli epäröivä ”ehkä”, ja seuraavaksi juttelimme puhelimessa tekstistä. Siinä puhelun aikana sain uusia, tärkeitä ajatuksia. Kustannustoimittaja ei tarjoillut valmiita ”Tässä voisi tapahtua niin ja näin” -ehdotuksia, vaan pikemminkin kysymyksiä, joiden avulla löysin itse oikeat polut saadakseni tarinan toimivaan pakettiin.
Kuten aiemmin totesin, kustannustoimittajat ovat ihmisiä ja siten kykenemättömiä täydelliseen objektiivisuuteen – kuten ovat myös kirjailijat. Kirjailijan ja kustannustoimittajan yhteistyöhön vaikuttaa, niin väittäisin, eniten henkilökemia sekä näkemykset siitä, mistä käsikirjoitus milloinkin ytimeltään kertoo, mitkä ovat sen tavoitteet ja suunta. Jos nämä yhtenevät, työ sujuu. Jos eivät, oikein mikään ei taida tilannetta pelastaa. Väkisin vääntämällä ja sadalla editointikierroksella koko teoksen idea voi hankautua näkymättömiin.
Ja ylivoimaisesti tärkeintä on se, että sekä kirjailijalla että kustannustoimittajalla olisi työrauha. Tämä on asia, jota kohti tulisi pyrkiä paljon laajemmin kuin yksittäisten yksilöiden voimin. Koko yhteiskunnan tasoisia toimia tarvitaan, jos todella haluamme pitää pienen maamme oman kielen ja kulttuurin elossa, muutenkin kuin pelkissä juhlapuheissa.
Kirjoittajan kävelyretkiä 