Kirjoittajan kävelyretkiä

Olen iloinen! 🎉 Syysmaa-sarja on pian saatavilla myös äänikirjoina 🎧 Welman tytöt ilmestyy Storytelissä ja BookBeatissa 8.1.2024, ja siitä eteenpäin koko sarja tulee ulos parin kirjan kuukausitahdilla. Kaikki kirjat lukee Anu Vilhunen. Ja miten hienot kansikuvat Markus Paajala on tehnyt! 🤩

Welman tyttöjen esittely:

Suojattua elämää elänyt Adaira saa eräänä päivänä kuulla isänsä löytäneen hänelle sulhasen. Kun Adaira esitellään tulevalle aviomiehelleen, hänen pahimmat pelkonsa käyvät toteen. Syysmaan naisena hänellä ei kuitenkaan ole valtaa päättää omasta elämästään, ja morsiusvaunut lähtevät kuljettamaan Adairaa kohti suurta kaupunkia.

Matka katkeaa, kun naamioitu rikollisryhmä sieppaa Adairan. Yllätys on suuri, kun hänelle selviää, keitä sieppaajat ovat. Adaira saa turvapaikan syrjäisestä linnasta, jossa hän oppii, että Syysmaan neljä valtauskontoa eivät ole ainoita pyhiä puita. On myös naisten oma puu, kielletty Villipihlaja.

Anu Holopaisen fantasiasarja kertoo Syysmaan naisten elämästä ja kohtaloista sekä heidän pyrkimyksistään muuttaa vallitsevaa maailmanjärjestystä. Sarjan tapahtumat kuljettavat Adairaa ystävineen läpi Syysmaan erämaista suurkaupunkeihin ja Villipihlajan salattuun kylään.

Welman tytöt on Syysmaa-fantasiasarjan ensimmäinen osa.

IIK!-sarjan kymmenes ja viimeinen kirja Kasvoton on nyt täydentänyt sarjan. Tuntui hienolta, kun viime syksyn kouluvierailuilla toivottiin kovasti enemmänkin jatkoa sarjalle (”Edes kymmenen lisää!” ❤️), mutta kyllä tämä tarina on nyt paketissa.

Kasvoton on omistettu Buffy Summersille. Kyseessä on tietenkin Buffy, Vampyyrintappaja -sarjan päähenkilö. On ehkä epätavallista omistaa teos fiktiiviselle henkilölle, mutta ilman Buffya koko IIK!-sarja olisi ehkä hyvinkin erilainen.

En kiinnostunut Buffy-sarjasta sen ilmestyessä – katsoin yhtä jaksoa vähän matkaa, enkä vain päässyt siihen sisälle. Sarja tuntui alle kolmekymppisestä jotenkin lapselliselta.

Vasta kun koko sarjan tuotanto oli päättynyt, sitä alettiin esittää Suomen tv:ssä uusintana. Hyppäsin sarjan kyytiin jossain 1. kauden alkupuolella, ja koukutuin heti aivan täysin! Ostimme silloisen puolisoni kanssa sarjan kaikki kaudet DVD-muodossa, ja vähän myöhemmin myös spin-off-sarja Angelin tuotantokaudet.

Olen katsonut Buffyn kokonaan läpi kahdesti, ja tällä hetkellä katson sitä kolmatta kertaa. Käsikirjoittaja-ohjaaja Joss Whedonista on jälkeenpäin kuulunut ikäviä asioita, joka sai miettimään, kuuluisiko sen tiimoilta karsastaa myös Whedonin töitä. Mutta Buffy on ollut minulle niin iso juttu, että tässä kohtaa haluan erottaa teoksen sen tekijästä.

Buffy-sarjan eräs suuri viehätys on sen henkilökaarti. ”Scooby gangin” ytimenä ovat Buffyn läheisimmät ystävät Willow ja Xander sekä kirjastonhoitaja/valvoja Giles, ja matkan varrella joukkoon liittyy muita koulun suosikkityttö Cordeliasta ex-demoni Anyaan.

Henkilöiden tunteet, motivaatiot ja yksilöllinen kasvu on kuvattu uskottavasti ja vahvan inhimillisesti. Kun kaikki seitsemän kautta on katsottu loppuun, tulee samankaltainen tyhjään tipahtamisen tunne kuin oikein hyvän kirjan päättyessä. Hahmoista on tullut katsojalle läheisiä ystäviä, ja hyvästit ovat haikeat.

Toinen sarjaa kannatteleva seikka on sen pitkän kaaren tarina. Jokaisessa kaudessa on oma tarinansa, ja kausien sisällä on yksittäisiä jaksoja, jotka eivät välttämättä liity pääjuoneen lainkaan. En tiedä suunnitteliko Joss Whedon koko pitkän kaaren heti alkuvaiheessa, mutta yksittäiset kaudet ja tapahtumat kuljettavat asioita kuitenkin loogisesti kohti viimeisiä, dramaattisia tapahtumia. Edellä mainittu henkilöiden kasvu on myös keskeinen osa kokonaisuutta.

Sarjan tunneskaala kulkee syvästä murheesta hulvattomaan huumoriin, ja kaikkea siltä väliltä. Ainoa mikä varsinkaan nykyään ei erityisemmin miellytä on väkivallan käyttö tehokeinona myös keskushenkilöiden välisissä suhteissa. Muuten sarja on ainakin minun silmissäni kestänyt aikaa hyvin yleisinhimillisellä tasolla – toki varmasti löytää myös moitittavaa, jos haluaa kritisoida sitä nykyajattelun mukaan, mutta itse haluan katsoa sarjaa oman aikansa teoksena.

Tietenkään en yritä rinnastaa IIK!-sarjaa suoraan Buffyn kaltaiseen mestariteokseen, mutta kun aloin kirjoittaa sarjaa, suunnitelmissa oli käyttää Buffya yhden kirjan pohjana. IIK!-sarjahan ottaa inspiraationsa aikuisten kauhuklassikoista, ja aivan alussa en edes ajatellut sarjalle pitkää kaarta vaan erillisiä seikkailuja. Kuitenkin melko pian kävi kuten joskus (tai ehkä useinkin) käy – tarina ja hahmot alkoivat pelata alitajunnallani, kuiskivat sinne käänteitä, jotka vähitellen alkoivat koota erillisistä tarinoista kokonaisuutta melkein kuin itsestään.

Jotakuinkin puolivälissä sarjaa aloin jo tietoisestikin hahmottaa, millaista loppuratkaisua kohti minun tuli kirjoittaa. Kävi selväksi, että Buffy saisi toimia viimeisen kirjan esikuvana. Siitä eteenpäin kuljetin tapahtumia hiljalleen keskeisiä käänteitä ja Suurta Lopputaistelua kohti.

Nyt kun IIK!-sarja on saatettu loppuun, olen hieman samanlaisessa tyhjiössä kuin Buffy-sarjan päätyttyä. Tavallaan näppejä polttelisi jatkaa Siirin, Sussan ja Sakun seikkailuja jossain muodossa, mutta on vain käännettävä kurssi kohti uutta ja erilaista. Koska Buffy, Vampyyrintappaja antaa hienon esimerkin kaikenlaisten sarjojen tärkeimmästä säännöstä: Älä jatka väkisin, vaan anna tarinan päättyä sen luonnolliseen loppuun.